Kielitaidosta ja kielen oppimisesta

Viime viikon tiistaina vierailin Viro-keskuksessa Helsingin Suvilahdessa helsinkiläisten ja vantaalaisten viron opettajien kanssa. Tempauduin mukaan kuuntelemaan Tuglas-seuran toiminnan ja läsnäolijoiden esittelyä viron kielellä ja päätin sittenkin jäädä istumaan pyöreän pöydän ympärille ja yrittää ymmärtää minua ympäröivästä, minulle melkein tuntemattomasta mutta mieltä hellivästä ja kutittelevasta kielimatosta edes jotakin. Ja ymmärsin. Pystyin seuraamaan, mistä puhuttiin. Suomi ja virohan ovat sukukieliä. Opin kaksi uutta sanaakin. ”Yritys” on suomeksi tilaisuus tai tapahtuma, kotouttaminen taas viroksi ”loimimista”. Kahden kielen loimet kutoutuivat päässäni ymmärrykseksi. Ei kaduttanut, että jäin.

Tiistaita edeltävänä päivänä vastaavalla vierailulla Goethe–instituutissa saksan opettajien kanssa oli hivenen helpompaa. Olenhan opiskellut koulussa 1980-luvun taitteessa kuusi vuotta saksaa ja kirjoittanutkin sen keskipitkänä kielenä. Passiivinen kielitaitoni onkin ihan ok, mikä ilahdutti taas. Saksan kielen puhuminen ei sen sijaan luonnistu millään. Guten Tag, danke schön – niin, mitä muita niitä olikaan? Ottaako kallis yksityisopettaja, jonka avulla kieli ehkä muuttuisi aktiiviseksi? Vai aloittaako kesäyliopistossa aivan alkeista? Työläältä tuntuu. Jokin tärkeä palanen kielitaidostani puuttuu.

Päästäpä 2010-luvulla saksan, espanjan tai ranskan tunneille ala-asteen oppilaiden kanssa! Siellä puhutaan, leikitään, lauletaan; harjoitellaan kieltä toiminnallisesti ja puhutaan taas. Tehdään lyhyitä suullisia esityksiä, dramatisoidaan. Ja välillä katsotaan You Tubesta joku kiva musiikkivideo ja googlataan netistä kulttuuritietoa tai sanastoharjoituksia. Omina kouluaikoinani kielten tuntien kohokohta oli opettajan vasta monistamat, siniset, spriiltä tuoksuvat, vähän lämpimät monisteet, joiden avulla pääsi harjoittelemaan, mihin aukkoon kirjoittaa ausbeimitnachzeitvonzu. Tai päästäpä ysiluokalla mukaan, kun Erasmus-vaihto-opiskelija kertoo vieraalla kielellä omasta maastaan. Tai ehkäpä rohkeasti päästä vaihtamaan muutama sana hänen kanssaan. Tuntuu, että nykyinen suunta kielten opetuksessa on oikea. Nykyaikaisella kielten tunnilla harjoitellaan viestintätaitoja ja autenttista kieltä, selviytymään arjessa vieraalla kielellä. Enpä olisi enää punasteleva tuppisuu Berliinissä.

Ja miksikö kieliä kannattaa ylipäätään opiskella? No vaikka siksi, että voi isona päästä espanjan kielen taitonsa ansiosta Ricky Martinille henkilökohtaiseksi oppaaksi Porin Jazziin. (Ricky Martin on puertoricolainen pop-laulaja ja hänen äidinkielensä on espanja.) Oppaaksi pääsi espanjan opettajakollegani. Ei hassumpi kesäduuni.

Hyvää Euroopan kielten päivää 26.9.!

Anna-Mari KajastoAnnamari Kajasto projektisuunnittelija
Kieltenopetuksen kehittämishanke
Viehko

Koulussa yllättäviin tapahtumiin on reagoitava nopeasti

Mikäpä rehtorilla uutta lukuvuotta koulussa käynnistäessä, kun takana on aurinkoinen ja lämmin kesäloma, kaikki uuden lukuvuoden valmisteluun liittyvät työt mukavasti mallillaan ja takana muutama rauhallinen elokuun alun työpäivä. Kolmas loman jälkeinen työpäivä muuttaakin odottamatta koko koulutyön alun. Yläkoulurakennuksen luokkien ja käytävien lattialla on vettä ja vettä valuu joidenkin luokkien seinää pitkin. Mistä vesi yhtäkkiä tuli?

Kautta aikain koulujen ja päiväkotien pihat ovat olleet vapaa-ajanviettopaikkoja, ennen kaikkea lapsille ja nuorille. Kameravalvonnasta ja ennakoinnista huolimatta piha-alueet tarjoavat mukavan rauhaisan miljöön viettää aikaa koulun pihan sopukoissa. Jossain kohtaa koulun alueella viheristutukset tai puu- tai viheraidat kruunaavat rauhan. Rauhan suojassa tapahtuu kaikenlaista, myös paljon ilkivaltaa. Jakomäessä ilkivalta on koulun alueella jopa vähentynyt muutamien viime vuosien aikana. Kulunut kesä kuitenkin näyttäytyi toisin, mm. ikkunoita rikkoutui valtava määrä. Niin mistä se vesi yhtäkkiä tuli? Koulumme katolla tapahtuneen tahallisen ilkivallan seurauksena syntyi vesivahinko.

Kaikenlaiset turvallisuuteen liittyvät asiat ovat kouluissa ensiarvoisen tärkeitä. Turvallisuustietoisuus on kouluissa lisääntynyt vuosi vuodelta. Turvallisuuteen liittyviä riskejä pyritään ennakoimaan, turvallisuuteen liittyvistä asioista keskustellaan ja henkilökuntaa koulutetaan. Oppilaiden kanssa harjoitellaan yhdessä turvallisuusasioita. Hyvästä ennakoinnista huolimatta koulun arjessa voi tapahtua jotain odottamatonta, niin erilaisia pieniä kuin suurempiakin sattumuksia ja jopa päivittäin. Näistä syntyy aina kriisitilanne, johon on reagoitava nopeasti ja jossa on toimittava nopeasti. Oikea-aikainen tiedottaminen on erittäin tärkeää, olipa kriisitilanne sitten iso tai pieni. Tapahtuneesta asiasta voi syntyä hyvinkin nopeasti väärinkäsityksiä, jotka leviävät tietona nopeasti. Avoin säännöllinen tiedottaminen tapahtuneesta rauhoittaa ja tukee turvallisuuden tunnetta epävarmassakin tilanteessa.

Kun vahingon laajuus koulussamme selvisi, oli viikko aikaa pohtia ja suunnitella, kuinka yläkoulun osalta koulutyö käynnistetään, puhumattakaan siitä kuinka koulutyötä jatketaan, koska koko yläkoulurakennus tulisi olemaan useamman kuukauden pois käytöstä. Lähtötilanteeseen oman haasteensa toi se, ettei koulutyö ollut vielä käynnissä. Edessä oli nopea toiminta ja tiedottaminen lomalta palaavalle henkilökunnalle, kodeille ja oppilaille sekä julkisuuteen. Kuluneen kuuden viikon aikana tietoa on annettu sitä mukaa, kun asiat ovat edenneet.

Tärkeää kriisitilanteessa on ollut toimia rauhallisesti. Usko ja luottamus siihen, että asiat järjestyvät, on auttanut tapahtuman synnyttämien tunteiden käsittelyä. Avoin yhteinen keskustelu tapahtuneesta niin henkilökunnan kuin oppilaiden ja huoltajien kesken on rakentanut ymmärrystä ratkaisuille, joita poikkeustilanteessa on tehty. Jokainen on joustanut tilanteen edellyttämällä tavalla.

Onni onnettomuudessa väistötilat löytyivät kaiken etsimisen jälkeen hyvin läheltä, yhdestä koulumme kolmesta rakennuksesta. Koska oppilasmäärämme on laskenut muutamien viime vuosien aikana, meillä on ollut mahdollisuus tilajärjestelyihin. Olimme tehneet jo keväällä uusia tilajärjestelyitä, joita jatkoimme elokuussa. Erinomaisella yhteistyöllä onnistuimme järjestelemään väistötilat yläluokkien oppilaille, mistä suuri kiitos kuuluu upeasti yhteen hiileen puhaltavalle työyhteisöllemme. Kiitos myös oppilaille ja huoltajille, jotka ovat luottaneet kouluun ja asioiden järjestymiseen. On ollut suuri helpotus voida todeta, että koulunkäynti jatkuu pienin poikkeusjärjestelyin omassa koulussa ja koulutyö on saatu tapahtuneesta huolimatta hyvin käyntiin.

Ulla-Maija VähäsarjaMukavaa ja turvallista lukuvuotta 2011–2012!

Ulla-Maija Vähäsarja
rehtori
Jakomäen peruskoulu

Koti ja koulu – yhdessä enemmän

Koti ja koulu ovat lapsen tärkeimmät kasvattajat. Yhteistyö niiden välillä on tärkeää. Vanhemmilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta. Koulu tukee kotien kasvatustehtävää. Kodin ja koulun yhteistyö on parhaimmillaan vuorovaikutteista kasvatuskumppanuutta.

Toimivalla kodin ja koulun yhteistyöllä on monia myönteisiä vaikutuksia. Se lisää lasten koulumotivaatiota ja opettajan oppilaantuntemusta. Huoltajille yhteistyö antaa tärkeää tietoa lapsen oppimisesta ja kasvusta. Kodin ja koulun yhteistyöllä on myönteinen vaikutus luokan ja koulun ilmapiiriin. Onnistunut yhteistyö vahvistaa kouluyhteisön hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä. 

Koulu on aktiivinen ja aloitteellinen kodin ja koulun yhteistyön toteuttamisessa, mutta myös vanhemmilla on vastuunsa yhteistyön onnistumisessa. On tärkeää, että huoltaja on kiinnostunut lapsen koulunkäynnistä. Huoltajan on hyvä pitää yhteyttä opettajiin ja osallistua koulun huoltajatilaisuuksiin, arviointikeskusteluihin ja vanhempaintoimintaan.

Vanhemmuus on vaativa tehtäviä. Opettajuus on vastaavasti yksi hienoimmista ammateista. Toisinaan kohtaamme lasten kanssa toimiessamme heikkoutta ja epävarmuutta, joka estää meitä toimimasta kasvattajina niin hyvin kuin haluaisimme. Tarvitsemme toisiamme. Jakaminen ja verkostoituminen toisten samassa tilanteessa olevien kanssa voi antaa uskoa ja voimaa.

Ajassamme on pyrkimys täydellisyyteen. Niin koulun kuin lasten vapaa-aikakin tuntuu täytyvän monenmoisella toiminnalla, joka lopulta rasittaa – tai peräti uhkaa – perustoimintaa.  Kiirehtiessämme tarjoamaan lapsillemme kaikkea mahdollista, voi hyvä pyrkimys lopulta kääntyä lasta vastaan. Pyrkiessämme täydellisyyteen tai ainakin parhaaseen mahdolliseen ahnehdimme itsemme ähkyyn. Lapsi tarvitsee läheisyyttä, kuuntelevan aikuisen turvaa. Unohdamme helposti, että vähemmän on enemmän. Kodin eikä koulunkaan tarvitse olla täydellinen. Riittävän hyvä on tarpeeksi.  

Joskus kodin ja koulun näkemykset ajautuvat ristiriitaan. Jokaiselle huoltajalle oman lapsen paras on luonnollisesti tärkeintä. Koulussa ajatellaan oppilaan edun lisäksi myös luokan ja koko kouluyhteisön parasta. Ristiriitatilanteissa olisi kyettävä ottamaan asioihin aavistus etäisyyttä ja oltava valmis kompromisseihin. Ehdottomuus ei ole aina hyve.

Elämäntaidot ovat tärkeintä, mitä voimme elämässä oppia. Elämäntaitojen rinnalla niin akateemiset tiedot ja monenmoiset taidot ovat merkityksettömiä. Tärkeintä on oppia olemaan ihminen – ihminen ihmisten joukossa. Elämäntaidoista annamme me aikuiset lapsille esimerkin. Kodin ja koulun välinen toimiva yhteistyö on lapsille oiva osoitus yhteistyöstä – elämäntaidoista tärkeimmästä.

Elämäntaitoja tulemme tarvitsemaan tänäkin lukuvuonna koulussa joka päivä. Toistemme hyväksyminen, suvaitsevaisuus ja kunnioitus tuntuvat unohtuvan joskus meiltä kaikilta. Laajasalon peruskoulun uusi toiminta-ajatus muistuttaa meitä yhteisöllisyyden ja suvaitsevaisuuden merkityksestä. Yksin olemme kovin vähän.

Saarellamme on hyvä kasvaa
yhdessä.
Elämässä,
maailmassa.
Toisten kanssa oppien,
toisiamme tukien. 

Perjantaina 16.9.2011 vietetään valtakunnallista Kodin ja Koulun Päivää.  Olemme tärkeällä asialla. Vain yhteistyöllä onnistumme. 

Kimmo MustonenKimmo Mustonen
rehtori
Laajasalon peruskoulu

Pienin askelin

Jälleen tänä syksynä kymmenet tuhannet pienet koululaiset aloittivat oman koulutiensä. Siinä, missä pikku oppilaita jännitti tuleva oppivelvollisuus, olivat taas monet vanhemmat huolissaan koulumatkan turvallisuudesta.  Huoli on ymmärrettävä ja osin aiheellinenkin, onhan koulun aloittaminen yksi tärkeä merkkipaalu ihmisen elämässä. Lapsi fyysisesti pienin, mutta vertauskuvallisesti suurin askelin astelee kohti aivan uutta itsenäisyyttä.

Tilastojen valossa suomalainen liikenne on hyvin turvallista, eivätkä koulumatkat tee tästä poikkeusta. Koulumatkoilla vakavia onnettomuuksia sattuu todella harvoin. Pienin askelin Suomi on noussut hyväksi ja turvalliseksi maaksi liikkua. Vielä 1970-luvun alussa meillä tieliikenteessä kuoli vuosittain pitkälti yli tuhat ihmistä. Viime vuonna kuolleiden lukumäärä oli 272. Myönteisen kehityksen arvon ymmärtää parhaiten, jos vertaa lukuja rekisterissä olevien ajoneuvojen määrään. 70-luvulta ajoneuvojen ja samoin myös liikennesuoritteen määrä on viisinkertaistunut. Eli toisin sanoen: jos liikenteessä kuolleiden lukumäärä seuraisi rekisterissä olevien ajoneuvojen määrää, kuolisi meillä nykyään vuosittain liikenteessä yli viisi tuhatta ihmistä.

Mutta; liikenneturvallisuus ei koskaan ole vain lukuja tilastossa. Liikenteessä kuollut tai loukkaantunut ei koskaan ole vain merkintä viranomaisten rekistereissä. Jokainen onnettomuus koskettaa uhrien perheitä, omaisia ja ystäviä aiheuttaen valtavan määrän surua ja murhetta. Erityisen koskettava onnettomuus on juuri silloin kun se kohdistuu pienin askelin koulutietään aloittelevaan ekaluokkalaiseen.

Joka syksy koulujen alkaessa poliisi ja erilaiset järjestöt kampanjoivat turvallisen koulumatkan puolesta. Poliisin nopeusvalvonnastakin tulee hetkessä yleisesti hyväksyttyä, kunhan se tehdään koulujen lähettyvillä. Kampanjat ovat pieni askel oikeaan suuntaan, ne toimivat hyvänä ”herätyksenä” tärkeän asian puolesta. Kuitenkin, koulumatkanhan tulee olla turvallinen läpi vuoden, ei ainoastaan koulujen alkaessa.

Lapsi tulee aina mieltää eläväksi varoitusmerkiksi. Lapsen on vaikea havainnoida liikennetilanteita oikein, koska heiltä puuttuu kokemusta liikenteessä. Pienen kokonsa puolesta lapsen on vaikea nähdä lähestyviä ajoneuvoja esteiden takaa sekä arvioida niiden käyttämää nopeutta tai etäisyyttä. Vastaavasti autoilijan on vaikea havaita lasta. Lapset ovat myös leikkisiä, jolloin heidän huomionsa saattaa kiinnittyä pois liikenteestä. Lapsilla ei ole vielä tarkkaa käsitystä liikenteen vaaroista ja he voivat luottaa liikaa autoilijoiden mahdollisuuksiin tai haluun pysähtyä suojatiellä.

Autoilijoiden tulee huomioida erityisesti pienet koululaiset suojateillä, noudattaa liikennevaloja ja kiinnittää huomiota rajoitusten mukaiseen ajonopeuteen. Monet lastensa turvallisuudesta huolestuneet vanhemmat tuovat lapset kouluun omalla autolla aamuisin, samalla kuitenkin lisäten koulun ympäristön liikennettä ja näin lisäten myös onnettomuusriskiä.

Oman ajotavan ohella tärkeä asia turvallisen koulumatkan luomisessa on vanhempien antama malli. Lapsi tuskin oppii ajamaan autoa pelkästään takapenkiltä katselemalla, mutta lapsi varmasti aistii vanhemman käyttäytymisessä tapahtuvan muutoksen, mikäli aikuinen purkaa aggressioitaan ajaessaan. Toisaalta lapselle on vaikea perustella pyöräilykypärän ja heijastimen tärkeyttä jos aikuinen itse toimii toisin. Tai opettajien ja poliisien on turha puhua tielle ryntäämisen vaaroista ja liikennevalojen noudattamisen tärkeydestä jos oma vanhempi tempaa kädestä lapsen juosten päin jalankulkuopastimen punaista valoa.

Päävastuu turvallisuudesta on aina aikuisella.

Turvallista (koulu)matkaa!

Jussi Pohjonen
tiedottaja, ylikonstaapeli
Liikkuva poliisi