Digiajan yhteisöllisyydessä piilee peruskoulun merkittävä innovaatiopotentiaali

Suomalainen koulujärjestelmä on viime aikoina ollut positiivisessa mielessä esillä lukuisilla foorumeilla, myös tässä blogissa :). Ja hyvä niin. Koulujärjestelmämme on menestystarina, joka on tuonut Suomelle monenlaista hyvää. Menestys kieltämättä hivelee myös omaa kansallista itsetuntoa. Menestyjien joukossa on aina mukava ja helppo olla. Toisaalta pikku-ukko olkapäällä muistuttaa, että monesti menestyksen tie on pitkä kivuta mutta nopea pudota.

Suomalainen unelma, peruskoulu, on myös yksi suurimmista innovaatioista, mitä Suomessa on synnytetty. Suuret, maailmoja muuttavat innovaatiot ovatkin mielenkiintoinen juttu: toisaalta ne ovat ideana erittäin yksinkertaisia, mutta samalla niiden toteuttaminen ja jopa kopioiminen tuntuu äärimmäisen vaikealta. Suomalainen unelma onkin kuin suoraan strategisen innovoinnin käsikirjasta. On luotu hieno visio uudesta, erilaisesta ja paremmasta maailmasta, jossa jokaiselle taloudelliseen tai sosiaaliseen statukseen katsomatta on haluttu tarjota ilmainen laadukas peruskoulutus. Suomalainen yhteiskunta on myös rakennettu siten, että unelma on voitu yhdessä, laajalla rintamalla työskennellen tehdä pala palalta todeksi. Suomalainen tapa toimia on ollut menestys.

Menestys voi olla tulevan menestyksen mahdollistaja, muttei tae. Harvardin yliopiston liikkeenjohdon professori Clayton M. Christensen on nostanut esiin teorian ns. disruptiivisista innovaatioista (disruptive innovations). Sen mukaan uudet menestystarinat nousevat perinteisen toimintatavan ulkopuolelta ja aluksi häiriköivät yleistä käytäntöä vastaan kunnes alkavat hiljalleen muuttaa jo vakiintunutta toimintatapaa ja parhaimmillaan luovat täysin uuden toimialan. Yhteistä tällaisille innovaatioille on, että ne tekevät jonkin asian aivan poikkeuksellisella ja ennalta-arvaamattomalla tavalla. Menestyneiden ja jo paikkansa lunastaneiden toimijoiden ongelma on, että usein ne keskittyvät innovaatiotoimintaan, jolla lähinnä ylläpidetään ja parannellaan olemassa olevaa (sustaining innovations). Tällöin hukataan kyky havaita nousevia trendejä ja luoda uutta. Moni vallassa ollut toimija onkin romahtanut ollessaan kyvytön toimimaan ketterästi ja ajattelemaan eri tavalla. Esimerkkejä ei tarvitse Suomessakaan kaukaa etsiä.

Olen nyt reilun puolentoista vuoden ajan ollut opetusviraston palkkalistoilla vetäen mediakeskuksella hanketta, jossa kehitetään yhteisöllisen median käyttöä peruskoulussa. Kiinnostavaa hankkeessa on, että siinä koulun kehittämistä lähestytään ensisijassa yhteisöllisyyden ja lasten ja nuorten osallisuuden näkökulmasta. Uudenlaisia palveluja ja toimintamalleja kehittämällä etsitään uusia näkökulmia koulun toimintaan ja ylipäänsä sen rooliin lasten ja nuorten arjessa. Millaiset palvelut voivat tukea koulun yhteisöllisen toimintatavan kehittymistä? Miten kouluyhteisön jäsenet, erityisesti lapset voivat ottaa isompaa roolia itseään koskevien palvelujen kehittämisessä? Lähtökohta on koulun perinteiselle toimintatavalle haastava, mutta uskon siinä piilevään mahdollisuuteen luoda uutta.

Digitaalinen mediakulttuuri tarjoaa niinikään mielenkiintoisen tulokulman kehittämistoimintaan, onhan se tällä hetkellä yksi voimakkaimmin maailmaa muuttavista voimista. Digikulttuuri ei kuitenkaan ole ainoastaan uutta teknologiaa vaan erityisesti toimintakulttuuria, joka nivoo yhteen uudet työkalut ja uudenlaisen tavan toimia ja tehdä asioita yhdessä. Tämän päivän peruskoulua tarkastellessa koulun, yhteisöllisen toiminnan ja mediakulttuurin suhdetta on kuitenkin vaikea kuvailla menestystarinaksi. Uudet palvelut ja toimintamallit eivät tahdo löytää tietään koulun arkeen. Tämä on paradoksaalista tilanteessa, jossa suomalainen koulu on muutoin nousemassa kansalliseksi vientituotteeksi. 

Suomalaista unelmaa ja tulevaisuuden menestystekijöitä on tullut pohdittua useaan otteeseen. On selvää, että yhteisöllisellä, uutta teknologiaa hyödyntävällä viitekehyksellä tulee olemaan entistä suurempi merkitys tulevaisuuden yhteiskunnassa. Tämä synnyttää poikkeuksellisia näkymiä myös koulun olemassaoloon ja merkitykseen lasten ja nuorten arjessa. Syntyy uusia palveluja ja uutta toimintaa lasten ja nuorten oppimisen sekä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tueksi. Toistaiseksi pintaa on hädin tuskin raapaistu.

Tuleva menestystarina on haaste. Lopulta kysymykseksi muodostuukin, pystytäänkö kaiken saavutetun keskellä ajattelemaan uudella tavalla. Väitän, että menestys riippuu Christensenin oppien mukaisesti kyvystä haastaa vallitsevia käytänteitä ja etsiä rohkeasti uusia näkökulmia koulun kehittämiseen. Suomella on ainakin paraatipaikka näyttää maailmalle esimerkkiä.

”Ihminen ei voi löytää uusia valtameriä, ellei hän uskalla kadottaa rantaa näkyvistään.” 
– Andre Gide

Teemu Ruohonen

Yhteisöllisyys, koulu ja älykkäät palvelut -hanke

Mediakeskus
http://yhteisollinenkoulu.posterous.com