Suru sairaalakoulussa

Palattuani tänä syksynä töihin sain surullisia uutisia eräästä pitkäaikaisesta oppilaastani. Hänelle ei enää löydy parantavaa hoitoa, vaan tauti tulee johtamaan hänen menehtymiseensä. Olen saanut samanlaisia uutisia 2008 alkaneen sairaalakouluopettajaurani aikana pitkälti yli toistakymmentä kertaa, mutta joka kerta saapunut viesti koskettaa yhtä syvältä.

Suru on koko ajan läsnä sairaalakoulun arjessa, vaikka se pysytteleekin enimmäkseen piilossa. Minulla ei olekaan koskaan ollut työssäni päivää, jolloin en olisi nauranut yhdessä oppilaan kanssa, eikä Lastenklinikka työpaikkana suinkaan ole sellainen loputtoman surun, murheen ja ahdistuksen täyttämä paikka, jollaiseksi sen ennen tänne tuloani kuvittelin.

Huonojen uutisten saapuessa suru kuitenkin nousee käsin kosketeltavan lähelle. Silloin siihen kietoutuu monia muitakin tunteita: viha, katkeruus, pettymys ja pelko astuvat usein esiin käsi kädessä sen kanssa.

Suru oppilaan poismenosta koskettaa laajaa joukkoa hänen elämäänsä kuuluneita ihmisiä: vanhemmat, sisarukset, sukulaiset, ystävät, luokkatoverit, sairaalan hoitohenkilökunta, oman koulun opettajat ja myös sairaalakoulun opettajat joutuvat kohtaamaan surun muodossa tai toisessa itsessään ja muissa. Siksi jokaisen on tärkeää löytää itselleen sopivat keinot sen käsittelyyn ja kohtaamiseen, sillä surun kohtaaminen ja siitä selviytyminen ovat olennainen osa esimerkiksi sairaalakouluopettajan ammattitaitoa.

Minulle on tärkeää, että voin keskustella tunteistani läheisten työtovereideni kanssa. Merkittäväksi osaksi omaa surutyö- ja luopumisprosessiani koen myös sen, että oppilaan niin halutessa voimme jutella yhdessä hänen peloistaan, toiveistaan ja ajatuksistaan kuoleman lähestyessä. Vaikka oppilaille on tarjolla monenlaista keskusteluapua hoitohenkilökunnan taholta, varsinkin jotkut isommat oppilaat haluavat lisäksi jutella itseään mietityttävistä asioista opettajan kanssa tai vaikkapa muistella aikaa, jolloin olivat omassa koulussaan. Monien pienempien toive taas on jatkaa koulutyötä ihan tavalliseen tapaan, tehdä käsityöt valmiiksi ja matematiikan kirja loppuun.

Vanhempien kohtaaminen suru-uutisen saavuttua on minulle yksi tämän työn vaikeimmista hetkistä, sillä koen joka kerta, että haluaisin sanoa jotakin todella lohdullista, mutta samaan aikaan tiedän, ettei sellaisia sanoja ole olemassakaan. Toisaalta nyt osaan jo ajatella, etteivät vanhemmat odota minulta ihmeitä. Usein aito läsnäolo, myötätunto, kuunteleminen ja hyvien hetkien muistaminen riittävät. Tärkeintä tässä työssä onkin olla ihminen toiselle ihmiselle, olipa kyseessä sitten lapsi, nuori tai aikuinen, ja kohdata hänet aidosti, olipa tilanne mikä hyvänsä.

Sanna Väyrynen
erityisopettaja
Sophie Mannerheimin koulu

 

 

Suruaiheista kirjallisuutta:

  • Lapseni on kuollut – jäi jälkeen kaipuu, jäi sanaton suru, Sylva ry 2005.
  • Johanna Korte-Heinonen – Riitta Moren: Elämän erityisluokalla, WSOY 1984.
  • Ingela Bendt: Kun pieni lapsi kuolee. LK-kirjat 2000.
  • Tuija Manneri: Vaiettu suru: lapsen kuolema ja perheen tukeminen. Lastensuojelun keskusliitto 1992.
  • Leena Vilkka (toim.): Rakas lapseni – kertomuksia lapsen kuolemasta. Biofilos 2008.
  • Marita Paunonen-Ilmonen: Suru ja surevat – surevien hoitotyön perusteet. WSOY 2004.
Mainokset

Eihän ne koulun ja Nico-Petterin asiat järjestöille kuulu! Vai voisimmeko olla avuksi?

Puhutaan oppilashuollon, opettajien ja kodin välisestä yhteistyöstä. Vaan unohtuuko järjestö yhteistyökumppanina? Mihin järjestöä tarvitaan vai tarvitaanko?

Ei tarvittaisikaan, jos kaikki sujuisi kuin ihanneyhteiskunnassa. Neuvolassa olisi kiinnitetty huomioita vauva-Nicon kommunikatiivisten eleiden käytön vähäisyyteen. Päiväkodissa olisi huomattu lapsen hakevan oikeita sanoja. Yhteistyö neuvolan ja kodin kanssa olisi käynnistynyt saumattomasti. Nico-Petterin pulmat lukemaan oppimisessa ja niiden yhteys luokassa häiläämiseen olisi huomattu heti ekalla. Ei odoteltu, että kyllä se siitä ja ne pojat vaan kypsyy myöhemmin. Ei jätetty myöhemmin lukitestiä tekemättä, varsinkin kun pojan isälläkin on lukivaikeutta. Matematiikan, ruotsin ja biologian opettajat olisivat osanneet tukea Nico-Petterin oppimista kukin omilla tunneillaan, ei vain erityisopettaja. Äänikirjat olisivat olleet pojan käytössä alusta asti, jotta hidas lukeminen ei olisi jarruttanut oppimisen iloa. Kokeet hän olisi saanut tehdä osittain suullisesti ja kokeissa olisi arvioitu osaamista, ei kirjoitusvirheitä. Nico-Petterin äidille ei olisi koskaan puhuttu ”näistä heikoista oppilaista” vanhempainvartissa. Eikä poika olisi turhautunut oppimispulmiinsa, kokenut huonommuutta, ei ajautunut lintsauskierteeseen, pussikaljaporukoihin, eikä jättänyt kesken myöhempiäkin opintoja.

Arjessa harva systeemi toimii täydellisesti. Ei neuvola, päiväkoti tai koti. Ei koululaitoskaan. Ei vaikka Pisa-tuloksiin tultaisiin tutustumaan ulkomailta asti ja vaikka kolmiportaista tukimallia toteutettaisiin kuinka tohinalla. Koulun haaviin jää osa Nico-Pettereistä ja Jenna-Emilioista. Mutta vain osa. Osa ”harmaata” oppimisvaikeuksisten joukkoa jää yhä huomaamatta ja huomioimatta. Aina oppimisvaikeuksia ei ole helppo tunnistaa häiriökäyttäytymisen ja psykosomaattisten oireiden taustalta. Eikä varsinkaan hiljaisuuden. Jenna-Emilian keskiarvo on 9,6, eikä hän metelöi. Eipä välttämättä tule ensimmäisenä kenenkään mieleen, että tytöllä on lukivaikeus ja alisuoriutumista. Ja ellei tunnistaminen ja tukeminen ole osa jokaisen opettajan koulutusta, tuskin juolahtaa historian opettajan mieleen lukivaikeus, jos koevastauksen mukaan Kolumbus purjehti Amerikkaan 1942. Ei se Jenna vaan osannut…

Koulun haavin silmukoiden läpi sujahtavasta harmaasta joukosta kertoo karua kieltä vuonna 2008 päättynyt Opetushallituksen hallinnoima ja Erilaisten oppijoiden liiton ideoima ”Lukineuvola”-hanke. Oletuksena oli, että tapaisimme paljon aikuisia, joiden oppimisvaikeudet ovat jääneet tunnistamatta. Luvut kuitenkin yllättivät jopa lukijärjestökonkarit. Lukineuvolan asiakkaista peräti 84% ei ollut koskaan aikaisemmin saanut diagnoosia lukivaikeudestaan. 65% ei ollut koskaan saanut mitään oppimisvaikeuksiin liittyvää palvelua. Ja ei, asiakkaat eivät suinkaan olleet koulunsa kymmeniä vuosia sitten käyneitä, vaan heidän keski-ikänsä oli 33 vuotta.

Nähtävästi järjestön palveluja tarvitaan yhä, vielä koulun jälkeenkin.

Järjestön tehtäviä ovat neuvonta- ja ohjauspalvelut. Asianosaisille, vanhemmille, mutta myös – tämä usein unohtuu – ammattilaisille. Palvelut toimivat kasvotusten, lukipuhelimen ja nettineuvojan kautta. Kysyä voi jopa nimettömänä. Neuvojina on sekä eri alojen ammattilaisia että kokemusosaajia, lukivaikeuksisia aikuisia.

Meihin ollaan yhteyksissä silloin, kun ei tiedetä, mitä tehdä ja mistä saa apua. Yleensä kysyjät ovat epätietoisia, jopa epätoivoisia aikuisia erilaisia oppijoita tai koululaisten äitejä. On pulmia vieraiden kielten oppimisessa. Mietitään opintojen aloittamista tai keskeyttämistä. Halutaan lukitestiin. Meille järjestöön tulee usein niitä kaikkein vaikeimpia kysymyksiä ratkottavaksi. Heiltä, jotka eivät saakaan tukea opinnoissaan ja jotka eivät pääsekään koulun kautta lukitestiin. Myös heiltä, jotka eivät enää ole opintojen tai työelämän piirissä. Joita kukaan muu ei neuvo.

Moni näistä (alla) kysyjistä kuuluisi oikeastaan oppilaitosten oman neuvonnan ja tuen piiriin, mutta he kysyvät nettineuvojalta. Miksi?

”Poikani on toisella luokalla ja joutuu tuplaamaan toisen luokan kirjoitusvaikeuksiensa vuoksi. Olen ymmälläni tilanteesta, koska koulu ei tahdo puuttua pojan asioihin muutoin kuin näkemällä tuplaamisen tarpeelliseksi. Itse äitinä epäilen lukihäiriön mahdollisuutta.”(Äiti)

” Minulla on aina ollut tämä luki-juttu. Matematiikka on mahdotonta. Lukeminen on hidasta. Tiettyjä kirjaimia sotken. Pääsen lukitestiin, mutta mitä hyötyä siitä on kun tiedän jo, että kärsin lukihäiriöstä. Olen harkinnut koulun lopettamista, koska matematiikka tulee tekemään tenkkapoon. En saa tutkintotodistusta, jos koe ei mene sataprosenttisesti läpi. Mitä ihmettä teen?”(Asianosainen)

”Olen 14-vuotias kasiluokkalainen. Olen niin sanottuja hyviä oppilaita, keskiarvo yli yhdeksän. Silti sekoitan numeroita keskenään. Äidinkielessä kirjoitelmat ovat täynnä punakynää, mutta hyvän sisällön takia saan kuitenkin kiitettäviä. Myös kielten opiskelu tuottaa vaikeuksia. Aloin epäillä itselläni lukihäiriötä. Miten pääsen testiin? Kenen kanssa pitäisi puhua?” (Asianosainen)

Mielellämme neuvoisimme useammin myös opettajia. Vaikka sellaisissa pienissä asioissa, kuinka huomioida lukivaikeus tavallisessa tuntitilanteessa ihan pieninkin keinoin. Ilman että tarvitaan yhtään lisää henkilöresursseja tai rahaa.

Entä mitä muuta lukijärjestöillä on tarjota? Helsingin keskustassa toimii pääkaupunkiseudulla palveleva Erilaisen oppimisen keskus ja alueellinen lukiyhdistys, Helsingin seudun erilaiset oppijat (HERO). Keskuksella ja järjestöllä on mm. seuraavia palveluita:

  • Yksilölukitestipalvelut yksityisesti (ja maksullisesti), mikäli testi ei muutoin järjesty
  • Lukiseulat
  • Kurssit ja koulutukset ammattilaisille
  • Kurssit eri ikäisille erilaisille oppijoille
  • Kerran kuussa ilmaiset yleisöluennot ajankohtaisista oppimisvaikeusaiheista
  • Harrasteryhmät erilaisille oppijoille
  • Vertaistukiryhmä aikuisille erilaisille oppijoille
  • ”Kohti itsenäistä”-elämää nuorten kurssi nuorille, joilla oppimisen pulmia ja jotka tarvitsevat tukea tulevaisuuden suunnitteluun
  • Etsivä nuorisotyö: kohderyhmänä mm. koulutuksessa olevat nuoret, joilla suuri keskeyttämisriski

HEROn ja valtakunnallisen Erilaisten oppijoiden liiton yhteinen ylpeyden aihe on Helsingissä toimiva Apuvälinekeskus. Miten tekstiä voi lukea äänimuodossa? Miten tehdä muistiinpanoja muuten kuin kirjoittamalla? Mitä apuvälineitä on vieraisiin kieliin tai matikkaan? Keskuksessa on laaja valikoima erilaisia lukivaikeuksisen apuvälineitä. Järjestämme pääkaupunkiseudulla apuvälineiltoja, joissa tutustutetaan myös ammattilaisia apuvälineiden käyttöön.

Valtakunnallisen liiton suojissa käynnistyi juuri nuorisojaos, Nuoret erilaiset oppijat. Toiminta on vasta käynnistymässä, mutta jo nyt meille voi ohjata nuoria, jotka ovat kiinnostuneita lukijärjestötoiminnasta nuorten näkövinkkelistä.

Ja olihan teille jo tuttu ”LukSitko”-lehti (Ei siis LukiSitko, älkää tarttuko punakynään, äidinkielenopettajat! Ihan rehellisen lukivirheen myötä lehden pysyvä nimi on LukSitko)? LukSitko-lehti tuo kaksi kertaa vuodessa postiluukusta ajankohtaisimmat oppimisvaikeuskentän kuulumiset ja runsaasti oppimisvinkkejä ja lukitarinoita.

Vinkkejä, tarinoita ja apuvälineitä esitellään ihan ”livenäkin” Erilaisen oppimisen hulluilla päivillä tiistaina 2.10 klo 11-18. Tällä kertaa aiheena on ”Taide, kulttuuri ja liikunta oppimisen tukena”. Voiko kieliä oppia laulamalla tai tanssimalla? Miten käyttää rytmiä tai sarjakuvaa oppimisen tukena? Vastauksia Hulluilla päivillä – vapaa pääsy, eikä edes tarvitse ennakkoon ilmoittautua!

Mietitäänkö yhdessä, miten jatkossa voisimme tehdä tiiviimpää yhteistyötä ja ratkoa erilaisen oppijan pulmia yhdessä?

Riitta Hämäläinen, tiedottaja
Erilaisten oppijoiden liitto

Lisätiedot:
www.erilaistenoppijoidenliitto.fi (Valtakunnallinen lukijärjestö)
www.lukihero.fi (Pääkaupunkiseudun lukijärjestö)