Suru sairaalakoulussa

Palattuani tänä syksynä töihin sain surullisia uutisia eräästä pitkäaikaisesta oppilaastani. Hänelle ei enää löydy parantavaa hoitoa, vaan tauti tulee johtamaan hänen menehtymiseensä. Olen saanut samanlaisia uutisia 2008 alkaneen sairaalakouluopettajaurani aikana pitkälti yli toistakymmentä kertaa, mutta joka kerta saapunut viesti koskettaa yhtä syvältä.

Suru on koko ajan läsnä sairaalakoulun arjessa, vaikka se pysytteleekin enimmäkseen piilossa. Minulla ei olekaan koskaan ollut työssäni päivää, jolloin en olisi nauranut yhdessä oppilaan kanssa, eikä Lastenklinikka työpaikkana suinkaan ole sellainen loputtoman surun, murheen ja ahdistuksen täyttämä paikka, jollaiseksi sen ennen tänne tuloani kuvittelin.

Huonojen uutisten saapuessa suru kuitenkin nousee käsin kosketeltavan lähelle. Silloin siihen kietoutuu monia muitakin tunteita: viha, katkeruus, pettymys ja pelko astuvat usein esiin käsi kädessä sen kanssa.

Suru oppilaan poismenosta koskettaa laajaa joukkoa hänen elämäänsä kuuluneita ihmisiä: vanhemmat, sisarukset, sukulaiset, ystävät, luokkatoverit, sairaalan hoitohenkilökunta, oman koulun opettajat ja myös sairaalakoulun opettajat joutuvat kohtaamaan surun muodossa tai toisessa itsessään ja muissa. Siksi jokaisen on tärkeää löytää itselleen sopivat keinot sen käsittelyyn ja kohtaamiseen, sillä surun kohtaaminen ja siitä selviytyminen ovat olennainen osa esimerkiksi sairaalakouluopettajan ammattitaitoa.

Minulle on tärkeää, että voin keskustella tunteistani läheisten työtovereideni kanssa. Merkittäväksi osaksi omaa surutyö- ja luopumisprosessiani koen myös sen, että oppilaan niin halutessa voimme jutella yhdessä hänen peloistaan, toiveistaan ja ajatuksistaan kuoleman lähestyessä. Vaikka oppilaille on tarjolla monenlaista keskusteluapua hoitohenkilökunnan taholta, varsinkin jotkut isommat oppilaat haluavat lisäksi jutella itseään mietityttävistä asioista opettajan kanssa tai vaikkapa muistella aikaa, jolloin olivat omassa koulussaan. Monien pienempien toive taas on jatkaa koulutyötä ihan tavalliseen tapaan, tehdä käsityöt valmiiksi ja matematiikan kirja loppuun.

Vanhempien kohtaaminen suru-uutisen saavuttua on minulle yksi tämän työn vaikeimmista hetkistä, sillä koen joka kerta, että haluaisin sanoa jotakin todella lohdullista, mutta samaan aikaan tiedän, ettei sellaisia sanoja ole olemassakaan. Toisaalta nyt osaan jo ajatella, etteivät vanhemmat odota minulta ihmeitä. Usein aito läsnäolo, myötätunto, kuunteleminen ja hyvien hetkien muistaminen riittävät. Tärkeintä tässä työssä onkin olla ihminen toiselle ihmiselle, olipa kyseessä sitten lapsi, nuori tai aikuinen, ja kohdata hänet aidosti, olipa tilanne mikä hyvänsä.

Sanna Väyrynen
erityisopettaja
Sophie Mannerheimin koulu

 

 

Suruaiheista kirjallisuutta:

  • Lapseni on kuollut – jäi jälkeen kaipuu, jäi sanaton suru, Sylva ry 2005.
  • Johanna Korte-Heinonen – Riitta Moren: Elämän erityisluokalla, WSOY 1984.
  • Ingela Bendt: Kun pieni lapsi kuolee. LK-kirjat 2000.
  • Tuija Manneri: Vaiettu suru: lapsen kuolema ja perheen tukeminen. Lastensuojelun keskusliitto 1992.
  • Leena Vilkka (toim.): Rakas lapseni – kertomuksia lapsen kuolemasta. Biofilos 2008.
  • Marita Paunonen-Ilmonen: Suru ja surevat – surevien hoitotyön perusteet. WSOY 2004.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s